Lajikohtainen syketaso

Lajikohtainen syketaso on henkilökohtainen lajille ominainen tietyllä kuormitustasolla ilmenevä syketaso jota nostaa mm. lajiin kuuluva staattinen lihastyö (mm. luisteluhiihto, pyöräily, rullaluistelu, soutu, vesijuoksu) sekä ylä- ja alaraajojen käyttö (mm. rullasuksihiihto, uinti) suorituksen aikana. Lajikohtainen syketaso voi nousta suurimmaksi ns. dynaamisissa lajeissa (lihastyö on harmonista, liike sujuvaa, useat lihasryhmät osallistuvat työhön, paras esimerkki: juoksu, muita mm. perinteinen maastohiihto, rullaluistelu, uinti). (Anttila 2002, 34–35 ja Järvimäki 2002, 34–35.)

Lajikohtaiseen henkilökohtaiseen syketasoon vaikuttaa lajin lisäksi kuntotaso, rasitustilanne, suoritustekniikka ja yksilölliset ominaisuudet. Juoksun, sauvakävelyn ja perinteisen hiihdon syketasot voivat olla lähes toisiaan vastaavia, mikäli suoritustekniikka on kaikissa lajeissa hyvä. (Anttila 2002, 34–35 ja Järvimäki 2002, 34–35.)

Lajikohtainen henkilökohtainen syketaso voi muuttua ajan kuluessa. Paras keino tarkkailla kehon kuormitusta on kehon tuntemusten kuuntelu (mm. juoksuvaisto) liikuttaessa aerobisenkynnyksen suoritusteholla. Sykeneuroosi on tilanne, jossa kuormitussykkeen seuraaminen on pakonomaista. (Järvimäki 2002, 35.)

KIRJALLISET LÄHTEET:
Anttila, Seppo. 2002. Syke miehen mukaan. Juoksija-lehti 6 (32. vuosikerta, 32–35.). Ei julkaisupaikkaa: Kustannus Oy Juoksija.
Järvimäki, Ilkka. 2002. Eri lajien sykkeet. Juoksija-lehti 6 (32. vuosikerta, 34–35.). Ei julkaisupaikkaa: Kustannus Oy Juoksija.